Upean uran tehnyt pikaluistelija Pekka Koskela nähtiin perjantaina tositoimissa viimeistä kertaa kilpailumielessä. Koskela oli 1000 metrin kisassa viimeinen eli 36:s.
– Haikeat fiilikset. Toisaalta energisoivaa meininkiä. Kyllä mulla kyyneleet valuivat poskia pitkin, kun tulin rappusia alas, Koskela kommentoi liikuttuneena.
Koskela luisteli maailman huipputasolla 15 vuoden ajan.
– Kavereita jään kaipaamaan. Sanotaan, että on korulause, että urheiluympyröissä kaikki ovat suvaitsevaisia. Mutta niin se vaan on. Jokainen saa olla, millainen haluaa olla. Kun mennään jäälle, on sydän avoinna jokaiselle kilpakumppanille, hän toteaa.
On tietysti asia, jota Koskela ei jää kaipaamaan. Onhan olympiaurheilijan elämä rankkaa.
– Kun aamulla ajaa yksin neljän aikaan junalle ja tyttö on just syntynyt ja leiri on päällä. Sitä hetkeä en jää kaipaamaan. Lokakuussa piti lähteä karsintakisoihin ja edellisenä päivänä syntyi meidän tyttö, Koskela muistelee viime lokakuuta, jolloin joutui lähtemään vastasyntyneen lapsensa luota, kun olympiakausi velvoitti.
Koskela aikoo urheilla toki kuntoilumielessä.
– Jos olen luistimilla, toivon vetävänä kurvia myös oikealle enkä vasemmalle. Lenkkeilen niin, etten mieti, paljonko on syke ja paljonko laitan päiväkirjaan.
Koskela kertoo urheilu-uran kehittäneen häntä ihmisenä.
– Olen säilynyt nälkäisenä elämää kohtaan. Eteenpäin meneminen on se juttu tässä hommassa.
Koskela toivoo myös auttaneensa suomalaista huippu-urheilua.
– Meillä on paljon hyvää ja meillä on parannettavia osa-alueita. Olen yrittänyt esimerkilläni viedä sitä oikeaan suuntaan.
Teksti: Otto Palojärvi, Pyeongchang
