Valtiovallan ja Suomen Olympiakomitean tekemä päätös apurahoista tai lähinnä niiden karsimisesta on tullut suomalaiselle yleisurheiluväelle shokkina.
Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Riikka Pakarinen ottaa asiaan kantaa tiedotteessa jakamassaan kirjoituksessa. Pakarista hämmästyttää, että rahaa tulee vähemmän, mutta ennen kaikkea se, että vain 16 saa apurahaa aiemmin 41 sijasta:
Tässä otteita Pakarisen kirjoituksesta:
Yleisurheilun osalta päätökset herättivät monen mielissä hieman ihmetystä. Tänä vuonna vain 16 yleisurheilijaa saa apurahaa aiemman 41 urheilijan sijaan. Rahasumma kokonaisuudessaan on noin kolmanneksen vähemmän edeltävään vuoteen verraten.
Haluan tältä osin nostaa muutaman näkökulman yleiseen pohdintaan. Ensinnäkin tavoite apurahojen keskittämisen avulla on parantaa suomalaista olympiamenestystä. Nyt kohdennuksessa ei oteta huomioon, onko kyseessä olympialaji vai ei – ja apurahoja onkin jaettu varsin avokätisesti ei-olympialajien edustajille.
Jos halutaan arvottaa yhtäläisesti myös ei-olympialajeja, niin pitäisikö olympialajienkin kohdalla ajatella arvottamista ja lajiohjelmia monella tasolla. Esimerkiksi Reetta Hurskeen näkymää 60 metrin aidoissa sekä globaalisti että Euroopassa. 60 metrin aitajuoksu ei tunnetusti ole olympialaji, mutta siinä kilpaillaan MM- ja EM-tasolla lyhyen radan arvokilpailuissa. Nyt halli-Euroopan mestari jäi kokonaan ilman apurahaa.
Toiseksi. Kriteerien pyrkimyksenä on ollut muodostaa selkeät ja kiistattomat perusteet apurahojen myöntämiselle. Tässä, kiistatta varsin haastavassa, tehtävässä ei mielestäni ole aukottomasti onnistuttu – eikä se ehkä ole lajien erilaisuus huomioiden mahdollistakaan. 12.000 euron apurahan kriteeri on lähivuosien top-8 sijoitukset globaaleissa arvokilpailuissa, minkä arvioiminen ja ennustaminen on varsin epävarmaa ja etenkin subjektiivista.
Totesihan jo Ahti Karjalainen, että ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen. Vuoden 2026 apurahapäätöksissä on valitettavan monen yleisurheilijan kohdalla linjattu, että realistista mahdollisuutta globaalin arvokilpailun top-8:aan ei ole. Tästä olen useammankin kärkiyleisurheilijamme kohdalla eri mieltä.
Kolmanneksi. Kansallisella urheilumenestyksellä on suuri merkitys yhteisen kollektiivisen kokemuksen ja yhtenäisyyden rakentamisessa. Sen vuoksi urheilumenestys Suomessakin puhututtaa. Tästä perspektiivistä voimme pohtia eri lajien asemaa yhteisen kokemuksen luojana – MM-mitalin versus EM-mitalin osalta.
Väitän, että esimerkiksi yleisurheilussa, jossa kilpailu on globaalia ja harrastajia on jokaisessa maassa, jo EM-mitalin saavuttaminen palvelee tätä yhteiskunnan kollektiivisen kokemuksen vahvistamista. Topi Raitasen EM-kulta 3000 metrin esteissä sykähdytti monella kotisohvalla, vaikka kyseessä ei globaali arvokisa ollutkaan.
Nyt moni ensi kesän potentiaalinen EM-mitalisti, kuten Lotta Harala, Aku Partanen tai Senni Salminen jäi ilman apurahaa, ja tässä oli vain muutama esimerkki. Listaa voisi jatkaa.
Viimeiseksi. Nykymallin suurin huoli kohdistuu itselläni kuitenkin nuorten asemaan. Tässä mallissa muodostuu melkoinen kynnys nuorelle urheilijalle nousta apurahan saajien joukkoon, kun nuorten omaa pienempää apurahaporrasta ei ole enää jäljellä.
Nyt ei usea potentiaalinen jo eurooppalaisellakin tasolla menestynyt nuori, kuten esimerkiksi Emilia Kangas, Eemil Porvari tai Kasperi Vehmaa, ole ollenkaan apurahoilla. On melkoisen kova linjaus sanoa, etteikö seuraavan 2-6 vuoden aikana esimerkiksi näistä urheilijoista kuoriutuisi selvästi maailman top-8 urheilijoita. Samoin, kun useasta muusta nuorten arvokisoissa viimekin kesänä mitaleita ja menestystä niittäneiltä.
