Suomalaisessa keihäänheitossa tehtiin keskiviikkona historiaa, kun yksikään suomalaisheittäjä ei selviytynyt Tokiossa MM-finaaliin.
Uutinen otettiin vastaan järkytyksellä. Medioissa oli toinen toistaan hurjimpia klikkiotsikoita keihäänheiton romahduksesta. YLE:llä nykyään työskentelevä vanhan polven viimeisiä mohikaaneja edustava Pekka Holopainen arvioi, että keihäänheitolle voisi käydä Suomessa kuin mäkihypylle.
Mutta keihäskarsinnan suomalaistulos ei ollut mikään yllätys. Tämän kauden tulostason perusteella se oli odotettavissa.
Viime vuosina keihäänheiton taso on maailmalla laajentunut. Suomestakin tulee yhä lupaavia heittäjiä, mutta enää ei mennä arvokisafinaaleihin noin 81 metrin heitoilla. Kun huiput eivät ole kunnossa, on tuloksena tällainen ”katastrofi”.
Suomessa on yllättäen tullut kovan luokan keihäskarjuja sukupolvesta toiseen. Lajiosaaminen on ollut Suomessa kovalla tasolla ja olosuhteet harjoitteluun ovat olleet kunnossa.
Keihäshuipuille on riittänyt myös mukavasti sponsoritukea. Moni köyhyydessä elänyt Suomen kansallisen tason yleisurheilun kärkinimi on seurannut kateellisena vierestä.
Nyt romahduksen keskellä on kaihoisasti muisteltu, kuinka Kimmo Kinnunen ja Seppo Räty Tokion MM-finaalissa 1991 ottivat kaksoisvoiton. Kimmon isä Jorma Kinnunen itki silloin tv-studiossa. Kännyköitä oli vain harvoilla, joten Jorma sai onnittelusoittonsa studioon tuotuun vihreään lankapuhelimeen.
Nuo ajat ovat kaukana menneisyydessä. Mutta totuus on, että Räty ja Kinnunen heittivät 1990-luvun alussa kymmenisen metriä nykyisiä Suomen keihäshuippuja pidemmälle.
Räty ja Kinnunen olivat myös melkoisia mediapersoonia. Jos he olisivat huipulla nyt 2020-luvulla, revittäisiin heidän avullaan melkoisia klikkiotsikoita.
Monella varttuneemmalla suomalaisella on Rätyä ja Kinnusta ikävä. Suorastaan tippa tulee linssiin heitä muistellessa.
Otto Palojärvi
