Mäkihypyn legenda Toni Nieminen muistelee Atleetin Lumiukot-ohjelmassa uransa toisia ja viimeisiä olympiakisoja 2002 Salt Lake Cityssa.
Nieminen oli voittanut Albertvillessa 1992 kaksi olympiakultaa ja yhden pronssin. Sen jälkeen hänellä riitti vaikeuksia, mutta Salt Lake Cityssa hän teki olympiatasolle paluun kymmenen vuoden tauon jälkeen.
– Lähtökohta niihin kisoihin oli, että oli 10 tosi vaikeaa vuotta välissä. Albertvillen jälkeen ne olivat mulle seuraavat olympialaiset. Se oli aikamoinen kasvutarina ihmisenä ja urheilijana takana, Nieminen muistelee.
– Se oli iso juttu päästä sinne. Jotenkin rakensin itselleni motivaation siitä kymmenen vuoden tarinasta. Tiesin, että en ole sellaisessa kunnossa muuten kuin jollain kummallisella valtavalla vastatuulimonsuunilla tai tuurikaupalla, että henkilökohtaisessa kisassa tulisi mitali saatikka kultaa, Nieminen jatkaa.
– Mutta tiesin, että meillä on sellainen joukkue, että joukkuekisassa on realismia ottaa olympiakulta. Mulla oli niin valtava palo sinne, että olisin halunnut päättää urani ottamalla sen joukkuemäen olympiakultamitalin, Nieminen lisää.
Niemistä ei joukkuekisaan kuitenkaan huolittu. Se oli päävalmentaja Mika Kojonkoskelta omituinen päätös. Olihan Nieminen hypännyt harjoituksissa paremmin kuin Risto Jussilainen, joka joukkuekisaan valittiin.
– Ymmärrän jälkikäteen, että Kojonkoskella Mikalla valmentajana oli toisenlainen visio, että pienessä mäessä oli mun paikka ja isossa mäessä ei.
– Meillä oli kaksi urheilijaa taistelemassa siitä viimeisestä paikasta. Minä ja Jussilaisen Risto. Riselle paineet kävi vähän liian suuriksi. Sillä taso laski siitä, joka se oli ennen kisoja. Ja mulla oli taas vähän toisin päin.
– Meillä oli neljä harjoituskierrosta ennen joukkuemäen kisaa. Ja neljällä mä olin parempi kuin Rise. Mutta silti Rise hyppäsi siinä joukkueessa, Nieminen jatkaa.
Nieminen ei kiistä, etteikö olisi yhä näreissään. Veihän Kojonkoski häneltä mahdollisuuden olympiakultaan.
– Se oli mulle sellainen paikka, etten Mikalta saanut selkeää perustetta ennen enkä jälkeen sitä, että miksi näin. Mulla tuli siinä kyllä niin paha kolari valmentajan kanssa kuin olla ja voi. Me ei oikein olla sen jälkeen pystytty Mikan kanssa asioista puhumaan.
– Mä omalla tavallani ymmärrän, mutta mulle se oli semmoinen juttu, etten voi ymmärtää, ettei Mika nähnyt mun puoltani siinä asiassa. En ollut valmis puhumaankaan siitä. Omasta mielestäni koin vääryyttä. Mun reaktio oli, että pitäköön tuo Kojonkoskikin tunkkinsa, Nieminen lisää.
Suomi sijoittui joukkuemäessä hopealle. Saksa voitti kullan 0,2 pisteen erolla.
Nieminen olisi voinut tehdä eron ja voittaa kultaa.
– Niin. Se jäi vielä niin lähelle ja tuli hopeeta. Voit uskoa, kun sieltä Salt Lake Citysta lennettiin kotiin, niin se ajatus siitä, että olisiko voinut tehdä jotain sen verran paremmin, että olisi pystynyt sen kullan sieltä kairaamaan, Nieminen toteaa.
– Se oli kyllä yksi urani isoimmista pettymyksistä. Se oli kamala tunne. Otti aikaa, että siitä pääsi yli. En ole päässyt vieläkään ihan täysin, Nieminen lisää.
Nieminen on ottanut asian myöhemmin puheeksi Kojonkosken kanssa. Mutta tapahtunut hiertää yhä.
– Olen pari kertaa yrittänyt keskustella siitä, mutta meillä on niin eri näkemys, ettei se johda mihinkään. Häneltä löytyy hyvin vahvat argumentit, miksi hän on oikeassa. Mä olen eri mieltä siitä, että se meni oikein.
Katso Lumiukot tästä:
