Suomi pelaa varhain sunnuntaiaamuna Suomen aikaa jääkiekon olympiafinaalissa. Suomalainen jääkiekko on mennyt valtavin harppauksin vuosien varrella eteenpäin, mutta valitettavasti tässä maassa käytävästä jääkiekkokeskustelusta ei voida sanoa ihan samaa.
Sanotaan ensin itsestäänselvyys alta pois: Suomi on ollut Pekingissä turnauksen paras joukkue ja sen jokainen jäsen ansaitsee mahdollisen olympiakultansa. Ja olympiakulta on aina olympiakulta.
Mutta onhan se vähän koomista, että Leijonien mentyä finaaliin Suomessa keskustellaan ihan oikeasti siitä, onko kyseessä Suomen jääkiekkohistorian kovin saavutus koskaan. Kyllähän kysymyksiä tietysti maailmaan mahtuu ja kaikenlaista höpinää, mutta kysymykseen on harvinaisen helppo vastata: Ei tietenkään ole! Ei edes lähellä sitä!
Mietin aamupäivällä tuota kysymystä ja ulkomuistista kaivoin montakin kovempaa saavutusta. Osa niistä on valovuoden kovempia saavutuksia, osa hieman vähemmän:
Torino 2006 – maailman parhaiden kiekkoturnaus, missä Suomen lätkämaajoukkue pelasi Erkka Westerlundin johdolla kaikkien aikojen parasta jääkiekkoaan. Ennen sitä tai sen jälkeen ei ole nähty yhtä hyviä Leijonia. Myönnetään nyt suoraan, että tähän joukkueeseen allekirjoittaneella on toki hyvin henkikökohtainen suhde sitä kautta, että tuossa joukkueessa pelasivat kaikki lapsuuteni suurimmat sankarit. Oli Teemua, Sakua, Villeä, Jereä, Teppoa, Ollia ja niin edelleen. Saku Koivun maila katkesi ja Ruotsi pokkasi olympiakultaa, mutta hopeasta huolimatta Torino on edelleen Suomen jääkiekkohistorian paras saavutus.
Nagano 1998 – se ensimmäinen maailman parhaiden pelaajien turnaus. Suomi ei lähtenyt tuohon aikaan turnaukseen vielä suurena suosikkina, mutta tuomisina oli olympiapronssi. Se oli äärimmäisen kova saavutus etenkin, kun Suomi kaatoi pronssipelissä ilman Teemu Selännettäkin Wayne Gretzkyn ja Eric Lindrosin johtaman Kanadan.
World Cup 2004 – maailman parhaat jälleen mukana. Suomi hävisi finaalin Kanadalle, mutta vain 3-2. Äärimmäisen kova suoritus ottaen huomioon, ettei Suomen kokoonpano ihan kestänyt vertailua Kanadalle, USA:lle tai Ruotsille.
Sotshi 2014 ja Vancouver 2010 – nämä voi niputtaa samaan kastiin. Molemmissa oli taas mukana kaikki maailman parhaat pelaajat ja molemmista turnauksista Suomi saavutti pronssia. Sotshissa Suomi pudotti kisaisäntä Venäjän Vladimir Putinin silmien alla. Vancouverissa Suomi hävisi rumasti välierän USA:lle jo avauserässä, mutta kokosi rivinsä pronssipeliin.
MM-kulta 2019 – Sensaatiomainen saavutus. Muilla oli NHL-pelaajia, mutta Suomella ei. Suomi pudotti pääosin SM-liigapelaajista koostuvalla ryhmällään muun muassa 21 NHL-ukon Ruotsin, kivikovan Venäjän ja kaatoi finaalissa Kanadan.
MM-kulta 2011 – vähän samanlainen tarina kuin 2019, vaikka tosin Suomen joukkue oli paperilla vahvempi kuin 2019. Ei kukaan silti mitään odottanut, mutta Suomi näytti upeaa joukkuepelaamisen mallia ja raapi historiansa toisen maailmanmestaruuden.
MM-kulta 1995 ja Calgary 1988 – näissä turnauksissa ei ollut maailman parhaita pelaajia, mutta niiden arvo on muualla. Ne olivat ne ensimmäiset. Näiden mitalien merkitys jääkiekolle ja jopa suomalaiselle yhteiskunnalle on varmasti suurempi kuin Pekingin mahdollinen olympiakulta, vaikka sekin olisi ensimmäinen. Suomen jääkiekon asemaan ja kehitykseen sillä tuskin olisi yhtä suurta vaikutusta kuin edellä mainituilla. Pekingin mahdollinen olympiakulta tulee ”liian myöhään”.
Pekingin mahdollinen olympiakulta olisi tietysti hieno saavutus ja jälleen yksi sulka Jukka Jalosen hattuun. Mutta kovin saavutus se ei Suomen jääkiekossa ole. Saavutukset pitäisi suhteuttaa aina siihen, miten kilpailtu laji on kysymyksessä tai miten kovatasoisesta turnauksesta on kyse. Pekingin jääkiekkoturnaus on EHT-deluxe tasoltaan, eikä tarvitse kummoinen ennustaja olla todetessaan, että todennäköisesti kevään MM-kotikisoissa on kovempi taso. Eikä tämän ole tarkoitus millään tavalla väheksyä Leijonien saavutusta, vaan laittaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin.
Suomalaisena jääkiekkoihmisenä olen tietysti kaikista Leijonien saavutuksista iloinen, mutta Pekingin mahdollinen kulta aiheuttaisi ainakin allekirjoittaneella vähän samanlaisen tunteen kuin uimari Jani Sievisellä oli Atlantan olympialaisten 1996 katkeran hopean jälkeen.
–Kun mä katson sitä mitalia, niin on olen ylpeä siitä, että se on olympiamitali. Mutta juuri se mitali ei tuota minulle yhtään iloa, Sievinen muisteli Ylen Urheilu-Suomi-dokumenttisarjassa.
Teksti: Ville Hirvonen
Lue myös:Suomen kansallissankari Mörkö metsästää sunnuntaina olympiakultaa – ”Napsu pitää vielä löytää”
